Nuoret kohteena, mutta eivät osallisina

 

Olemme saaneet lukea mediasta  Ruotsissa vaikuttavan katujengin toiminnan rantautumisesta Suomeen. Jengi on toiminut erityisesti pääkaupunkiseudulla. Jengirikollisuuden ympärillä pyörinyt keskustelu on kytketty eri tahojen toimesta maahanmuuttoon ja erityisesti maahanmuuttotaustaisiin nuoriin. Jengirikollisuuden kitkemiseksi on esitetty erilaisia kovia keinoja, kuten muun muassa poliisiresurssien lisääminen ja rangaistusten koventaminen. Jengirikollisuus on järjestäytynyttä rikollisuutta, jolloin toki tarvitaankin riittäviä toimenpiteitä sen estämiseksi. 

Järjestäytynyt jengirikollisuus hyödyntää toiminnassaan nuoria, joiden näköalat yhteiskunnassa elämiseen ovat rajatut. Kuten ruotsalainen tutkija Luay Mohageb mainitsi "He ovat poikia, joiden tulevaisuudennäkymät eivät ole olleet kovin valoisia. Heillä on saattanut olla vaikeuksia koulussa. He ovat ehkä jo syyllistyneet erilaisiin rikoksiin, eivätkä he tunne yhteenkuuluvuutta yhteiskuntaan. "

Tähän näköalattomuuden kokemuksen ja syrjäytymisen purkamiseen tulee panostaa, jotta voidaan ehkäistä nuorten ajautumista katujengeihin ja rikollisuuteen. Itseäni nykykeskustelussa huolettaa kuitenkin se, että keskustelussa pyöritään maahanmuuttokysymysten ja maahanmuuttotaustaisten nuorten ympärillä. Kannattaa huomata, ettei ole merkityksetöntä, miten ilmiöstä puhutaan ja, millaisia mielikuvia puheella luodaan. Päättäjätasollakin on valitettavasti käytetty retoriikkaa, jossa rikollisuus ja maahanmuuttajuus kytketään toisiinsa ja annetaan ymmärtää, että nuorisorikollisuus olisi ainoastaan maahanmuuton seurausta. Nuorten toteuttamat rikokset ja katuväkivalta ovat kuitenkin olleet yhteiskunnassa läsnä jo pitkään. Mikään uusi ilmiö ei ole kyseessä, kuten pitkään nuorisotyötä kentällä tehnyt Heikki Turkka hyvin A-studiossa kiteytti. 

Pelkästään maahanmuuton ympärillä pyörivä keskustelu ei muuta tilannetta ja pahoin pelkään, että mikäli nykyhallitus jatkaa samalla linjalla, tulee nuorten ja perheiden tilanteet kriisiytymään vieläkin enemmän. Olin itse erittäin järkyttynyt, kun oikeusministeri Leena Meri nosti esille osana nuorisorikollisuuden kitkemisen "työkalupakkiaan" perheiden häädöt kaupungin vuokra-asunnoista. Meri toi esille, että esimerkiksi Ruotsissa voivat perheet menettää kaupungin vuokra-asunnon, mikäli perheen nuori tekee rikoksia. Meri kaavaili, että tämänkaltaiset toimenpiteet voisivat olla myös Suomessa mahdollisia.

Järkyttävää tämä on useastakin syystä. Ensinnäkin, miksi koko perhettä rangaistaisiin nuoren tehdessä rikoksia? Millä tavalla tämä häätö palvelee nuoren rikoskierteen katkaisua tai edistää perheen vanhemmuutta?  Kyseinen toimenpide ei olisi eettistä ja aiheuttaisi perheille sekä erityisesti lapsille ja nuorille suunnatonta haittaa sekä lisäisi yhteiskunnan kuluja, sillä sosiaalihuollolla on lakiin perustuen velvollisuus tarvittaessa järjestää lapsiperheelle tilapäinen asuminen. Toivottavasti oikeusministeriön nuorisorikollisuuden kitkemisen toimenpiteitä tarkastelevassa työryhmässä on asiantuntemusta siihen, ettei ministerin mainitsemaa "työkalua" lähdetä Suomessa  edistämään. 

Sosiaalityöntekijänä ja sosiaalityön tutkijana katson, että lasten, nuorten sekä heidän perheidensä hyvinvoinnin tukemisen tulee olla keskiössä kun puhutaan nuorisoväkivaltaan puuttumisesta ja nuorisorikollisuuden ehkäisystä. Osa nuorista voi erittäin huonosti eivätkä he koe kuuluvansa osaksi tätä yhteiskuntaa. Heillä on taustallaan kokemuksia ulos sulkemisesta, toiseuttamisesta, rasismista ja moni hakee turvaa ja hyväksyntää vääristä paikoista. Hyväksynnän saamiseksi hakeudutaan ryhmiin, joissa on mukana päihteitä, väkivaltaa ja rikollisuutta. 

Lasten ja nuorten on tarpeen saada tuki ja hyväksyntä meiltä aikuisilta. Valitettavasti nykyretoriikassa nuoria syyllistetään ja toiseutetaan juurikin aikuisten toimesta. Nuorten kokemaa ulossulkemista vähätellään eikä tunnisteta yhteiskunnan rakenteiden ja meidän jokaisen aikuisen vastuuta. Itseasiassa aikuiset juuri puhuvat siitä kuka saa olla Suomessa ja kuka on "oikea suomalainen". Näin puhutaan jo ala-asteikäisille lapsille, jotta voidaan ylläpitää erontekoja "suomalaisten" ja "muiden" välillä. Ettei se  lapsi vahingossakaan kuvittelisi kuuluvansa Suomeen tai olevansa suomalainen. Tämän lapsuudesta etenevän toiseuttamisen vaikutuksia vähätellään nykykeskustelussa ja pyritään yksinkertastavasti selittämään rikollisuutta vain kulttuurisilla tai etnisillä taustoilla. 

Teemu Pauha nosti blogikirjoituksessaan esille musliminuorten kohdalla psykologisen käsitteen negatiivisesta identiteetistä. Pauhaa mukaillen tämä tarkoittaa ympäristön tuomitsemien arvojen ja elämäntapojen omaksumista osaksi omaa identiteettiä. Syrjintää kohtaavat lapset ja nuoret ovat riskiryhmässä, kun puhutaan negatiivisen identiteetin rakentumisesta. Pauhan blogista itselleni kolahti erityisesti tämä kohta: "Jos jenginuori ja terroristi ovat ainoat musliminuorille tarjolla olevat roolit, on parempi omaksua toinen niistä kuin jäädä kokonaan ilman ehyttä kuvaa itsestä."

Nykytilanteessa valitettavasti keskustelukulttuuri ei paljonkaan tarjoa nuorille positiivisia samaistumisen kohteita ja tämä katujengi -ja nuorisorikollisuuteen liittyvä keskustelu on toistaiseksi ollut hyvin yksipuolista ja syyllistävää. 

Toivon, että jatkossa yhä enemmän sosiaalityöstä ja nuorisotyöstä nousee julkiseen keskusteluun erilaisia äänen painoja. Ääniä,  joilla tuetaan nuorten identiteetin rakentumista ja kokemuksia kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta. 

Tässä me jokainen voimme vaikuttaa

• Kuullaan nuoria ja mitä heillä on sanottavana!

• Kohdataan aidosti!

• Tuetaan myös tilanteissa, joissa nuori on toiminut väärin! 

• Ei jätetä yksin!

• Ollaan vastuullisia aikuisia eikä käytetä retoriikkaa, joka luo ulkopuolisuutta!

• Muistetaan, että jokainen lapsi ja nuori on arvokas omana itsenään!